Vääränlainen

Kestääköhän terassituoli? Mahtuuko taittopöytä aukeamaan? Sovinko? Kestääkö? Jaksaako? Katsooko joku? Tuomitseeko joku? Eikai vain naura?

Ylipaino arjen esteenä

Ylipaino toimii omalla kohdallani ei-niin-näkymättömänä jarruna, joka estää/hidastaa/vaikeuttaa lähes kaikkien asioiden tekemistä. Ihan arkipäivisetkin asiat voivat olla yllättävän haasteellisia, kun keho ei sovi yhteiskunnan asettamiin normeihin. Ihminen joka on ikänsä ollut keskipainoinen tai hoikka ei todennäköisesti tule edes ajatelleeksi, että kuinka ympäröivä maailma on rakennettu ensisijaisesti heitä varten. Enkä tarkoita nyt syyllistää ja osoittaa sormella, vaan ehkä enemmänkin toivon herättäväni ajatuksia. Voisiko erilaiset kehot ottaa paremmin huomioon, kun suunnitellaan esimerkiksi julkisia tiloja, työvaatetusta, huonekaluja jne?

©Pohjan Akka Hikinen akka heinäkuussa Latviassa, ja lisähikeä otsalle nosti maailman kiikkerin terassijakkara.

Norsuna posliinikaupassa

Kahvilat ja ravintolat. Ruokapaikkaa valitessa tulee aika äkkiä tsekattua tuolit; mahtuuko niihin, kestääkö ne? Ja siis miksi niin helvetin monessa paikassa on kapeat käsinojalliset tuolit?! On hieman ikävää istua sellaisessa, kun käsinojat painavat kipeästi reisiä ja koko tuoli nousee mukana kun nouset ylös. Ja entäs ne taitettavat halvat terassituolit, jotka hädin tuskin pysyvät yksinään kasassa ja pystyssä! Yritä siinä sitten rennosti keskittyä syömiseen ja seurusteluun, kun koko ajan jännität kaikkia jalkojen ja pakaroiden lihaksia, ettet vaan istahda koko painollasi sellaisen hökötyksen päälle ja tule siten viihdyttäneeksi kaikkia kanssaruokailijoita sillä showlla, kun koko höskä romahtaa allesi. Ai että. Siinä vasta mieleenpainuva kauhukuva. Myös useimmissa paikoissa tila on ahdettu liian täyteen pöytäryhmiä ja kiikkerien pöytien ja tuolien välissä on hiton hankalaa sukkuloida. Isoon kehoon kun vielä yhdistää talvivaatteet, niin aika varmasti tulee mennessään pyyhkineeksi useamman pöydän puhtaaksi astioista ja tunnelmallisista tuikkukipoista.

Matkustaminen. Jokaisen lentomatkan kohdalla pelkään kuollakseni sitä hetkeä, kun sovitan turvavyötä ympärilleni. Mitä jos tämä on se kerta, kun joudun pyytämään lisäpalaa? Vielä niin ei ole käynyt, mutta ei se kaukana ole ollut. Nolottaa jo valmiiksi (vaikka ymmärrän, että ei pitäisi). Lentokoneessa ja junassa myös jännittää aina kokeilla, että mahtuuko edessä oleva taittopöytä aukeamaan kokonaan. Joskus mahtuu, joskus ei. Onneksi en muutenkaan tilaa lennolle aterioita, niin ei tarvitse jännitellä miten sen sitten syö jos pöytää ei voikaan käyttää. Ja sitten määränpäässä hotellin pyyhkeet tai kylpytakit eivät riitä peittämään koko kehoa. Tietenkään en kuvittele, että joka huoneessa voisi olla seitsemän eri kokoista kylpytakkia, mutta voisiko se kylpypyyhe edes olla isompi?

©Pohjan Akka Hotellin kylpytakki ei ole vielä koskaan ollut sopiva.

Julkiset vessat. Miksi ne kopit on niin kapeita? Ja onko se roskis pakko ruuvata aina ihan pöntön viereen, että kun tällainen täyteläisempi ahteri siihen posliinille asetellaan, niin siinä istuessa tuntee kuinka roskiksen terävä kulma yrittää tunkeutua reidestä läpi. Ja sitten ihan oma lukunsa on vielä ne seinässä kiinni olevat pöntöt, jotka nitisevät ja niiaavat, kun niille istahtaa. Sehän ei olisi kiusallista ollenkaan, että koko höskä irtoaa seinästä ja joutuu selittelemään, että miksi vessassa lainehtii. Eli taas vaan kiltisti jännitetään niitä kaikkia mahdollisia lihaksia ja kyykätään pissatessa. Tuleepahan treenattua.

Terveyskeskukset/sairaalat. Edelleen mainitsen ne prkeleen tuolit. MIKSI ne on niin kapeita?! Käsinojien tarpeellisuuden kyllä ymmärrän ja niitä tarvitsen huonojen polvien takia välillä itsekin, mutta miksi niitä jakkaroita ei voida valmistaa leveämpinä? Useamman kerran olen odotushuoneessa päätynyt seisomaan, kun ajatus kipeästi reisiin painuvista käsinojista ei ole houkuttanut.

Koulut. Kerran olen joutunut istumaan jossain luentosalissa, jossa oli sellaiset pulpettipenkit, eli pulpetti oli kiinni penkissä ja sitä ei voinut mitenkään säätää. Pöytälevy oli ikäänkuin L:n muotoinen ja oli joko oikean tai vasemman käden puolella (ihmeellistä, että kuitenkin vasenkätiset oli huomioitu) ja siihen istumaan meneminen oli kyllä melkoinen temppu, kun maha ei meinannut mahtua pöytälevyn ja penkin väliin ja reidetkin kinnasivat pöydän alla. Se oli kamala kokemus.

Huvipuistot. En voi mennä lasten kanssa laitteisiin, koska pelkään etten mahdu niihin. Haluaisin mennä, mutta en uskalla, koska en halua pistää itseäni siihen tilanteeseen, jossa joudun häpeämään. Tai mitä jos lapset häpeävät lihavaa äitiään, joka ei mahdukaan kaveriksi maailmanpyörään? Kamala ajatus. Parempi jättää kokonaan menemättä. Viimeksi kävin Särkänniemessä kesällä 2021 kaverini kanssa kahdestaan, koska halusin mennä kaikkiin mahdollisiin laitteisiin piiiiiitkästä aikaa. Olin silloin pudottanut niin paljon painoa, että tiesin kyllä mahtuvani jokaiseen härveliin - ja niin mahduinkin. Se oli kyllä ihan mahtava päivä!

Kun alastikaan ei voi kulkea

…ei varsinkaan töissä! Työvaatteet ovat myös olleet aina se ikuinen murheenkryyni, koska ilmeisesti lihavien ei oleteta käyvän töissä? Vuosina 2008-2009 olin muutamia kuukausia töissä elintarviketehtaalla ja luonnollisesti töitä tehtiin erillisissä työvaatteissa. Sopivan kokoinen työpaita löytyi melko helposti, mutta riittävän isoja housuja etsittiin kissojen ja koirien kanssa. Kun eihän niitä työvaatteita tietenkään valmisteta joustavasta kankaasta, vaan mahdollisimman jäykästä ja periksiantamattomasta. Joka aamu sai jännitellä, että löytyykö vaatevarastosta tänään sopivat, vai onko se vaan selkein ilmoittautua sairaaksi tai irtisanoutua.

Työvaatepäänsärky jatkui ammattikorkeakoulussa, kun aloin opiskella restonomiksi. Taas oli hankittava työvaatteet keittiötunteja varten, ja ne housut olivat taas ongelma. Riittävän isot, että reidet sopii ilman vaseliinia ja kenkälusikkaa, mutta sitten vyö, että perse ei näy kun kumartuu.

Eikä se painajainen loppunut puutarhurin töissäkään, kun huomiovaatteet on suunniteltu ensisijaisesti miehille. Ja kyllä vaan, olen tietoinen myös naisille suunnitelluista omista malleista! Mutta kun vielä opintojen alkaessa en ollut pudottanut niin paljon painoa, että olisin voinut edes haaveilla sovittavani naistenmalliston vaatteita. Koot kun niissäkin loppuivat kokoihin 46 tai 48. Ja ensimmäiset työhousuni olivat miesten kokoa 64. Muistan astelleeni työvaateliikkeeseen ja sanovani myyjälle suoraan, että tuotko ne kaupan isoimmat housut, kun pienemmät tuskin mahtuu. Ja oikeassa olin, koska ne isoimmatkin puristivat kumartuessa niin kipeästi, että pelkäsin aiheuttavani pysyvää haittaa sisäelimilleni työpäivän aikana. Kun edelleenkään suurin osa huomiotyövaatteista ei ole valmistettu joustavasta kankaasta, koska eihän se toki ole niin kestävää kuin jäykempi ja paksumpi kangas. Käyttömukavuudesta ei työvaatteiden kohdalla kyllä juuri puhuta, toivotaan vain. Laihtumisen jälkeen pääsin kuin pääsinkin nauttimaan niistä naisille suunnatuista vetimistä ja ah, niin ihanista joka suuntaan joustavista työhousuista! Niistä kiitos Dimexille, mutta edelleen toivoisin lisää kokovaihtoehtoja naistenkin mallistoon. Kyllä lihavatkin tekevät fyysistä työtä, uskokaa tai älkää.

©Pohjan Akka Voi sitä iloa ja onnea, kun oli sopivat työvaatteet!

Lihava, mutta ei tasapaksu

Vaatekaupat. Ah, siinä on tosiaan ihan oma hikinen helvettinsä lihavalle! Saa aina arvuutella, että mahtaako tässä putiikissa olla kokoja riittävästi, vai loppuuko valikoima kokoon 44. Ai netissä on lisää kokoja? Great. Huomisiin juhliin ehtii varmasti helposti tilata jonkun koltun. Tai sitten kokoja riittää, mutta malli on aina se sama, teltta. Värejä on myös turha toivoa, koska eihän lihava halua erottua lisää ja pukeutuu siksi mustaan tai jos oikein hulluttaa, niin ruskeaan. Asia kunnossa.

Ja entäs sitten, kun keho on ihan eri paria, niin kuin allekirjoittaneella? Kun lantio ja reidet ovat kolme kokoa isommat kuin yläruumis? Siinä se on kuulkaas helppoa etsiä sopivia vaatteita! Mikään takki ei istu nätisti, koska on otettava todella iso koko, että sen vetoketju mahtuu alhaalta kiinni. Vatsan kohdalta kiristää ja vähäisetkin tissit katoavat hulmuavan teltan uumeniin. Farkuissa vyötärö jää lörpöttämään, koska pienempi koko ei mene reisien kohdalta puolta reittä ylemmäs. Mekko istuu kauniisti vyötäröltä ja rinnuksilta, mutta kinnaa vatsan ja lantion kohdalta. Pukeutuminen on toisin sanoen aina loputonta taisteltua kinnaamisen ja lörpöttämisen välillä. Tässä kehossa parhaiten toimii A-linjainen mekko, joita kaapista löytyykin taas useampi. Laihtuessani hävitin suurimman osan mekoista ja nautin siitä, kun olo tuntui hyvältä farkuissa ja tavallisissa paidoissa ja ei ollut tarvetta peitellä mitään. Kaiholla muistelen sitä aikaa, koska nyt on taas telttakankaiden aika.

Ja onneksi joku on joskus keksinyt (taskulliset!!) legginssit, ne on aina hyvät ❤

Pelottavat värit

Laihtumisen myötä ihastuin taas pitkästä aikaa väreihin ja musta sai antaa tilaa uusille värikkäille vaatteille. Ostin myös valkoiset farkut! Se oli kyllä jo aika rohkeaa, vaikka keho olikin huomattavasti pienempi silloin kun nyt. Oli ihanaa voida valita kaupasta kauniita vaatteita ihan tavalliselta puolelta, eikä pelkästään sieltä isojen tyttöjen rekeistä. Nautin suunnattomasti siitä, että sain vihdoin hankkia sellaisia vaatteita, jotka todella ilmensivät persoonaani ja tyyliäni, enkä joutunut tekemään kompromisseja ja myönnytyksiä sen vuoksi, että haluamaani ei ollut olemassa oikeassa koossa. Sain olla rohkeasti minä!

Ja kun paino sitten alkoi taas hivuta takaisin ylöspäin, niin pikkuhiljaa värikkäät vaatteet lakkasivat mahtumasta päälle. Tilalle ostin tuttua ja turvallista mustaa, jonka jokainen lihava toivoo häivyttävän edes muutaman kilon tai makkaran. Ja jos ei muuta, niin musta vaatetus ei ainakaan tuo lihavaa ihmistä yhtään enempää esille!

Joku on kuitenkin nyt muuttunut omassa ajattelussani, koska katseeni hakeutuu vaatekaupoissa aina niihin värikkäisiin vaatteisiin edelleen. Monesti päädyn kuitenkin ostamaan sen mustan vaihtoehdon, mutta olen myös yrittänyt haastaa itseäni ja ostanut välillä myös rohkeammin. Syksyllä vaatekaappia piristämään saapui mm. kirkkaan pinkki neulepaita, johon olen kyllä totaalisen ihastunut! Oma tyyli on kyllä nyt väkisin laimentunut, koska tälle keholle ei ole tarjolla kaikkea sellaista, mitä haluaisin käyttää. Aina syy ei ole koon löytymisessä, vaan se nyt vain on pakko hyväksyä, että kaikki vaatteet eivät näytä yhtä hyviltä isommassa koossa. Tämä ei (aina) ole vaateteollisuuden syy, vaan osittain saan syyttää myös omia uskomuksiani ja huonoa kehosuhdetta. En vain koe oloani niin hyväksi tässä kehossa, että haluaisin tuoda sitä “liikaa” esiin näyttävillä vaatteilla.

©Pohjan Akka‍ ‍Kuten kuvasta näkyy, värit ovat edelleen kuitenkin mieluisia! Kuva maaliskuulta 2025, kun olin juuri käynyt kampaajalla ja ottanut nenälävistyksen.

Ollappa normaali

Niin, elämä olisi aika paljon helpompaa, jos olisi “normaali”. Eli keskipainoinen, -pituinen ja muutenkin kaikin tavoin tavallinen. Mutta oikeasti en halua olla kukaan muu, mutta haluaisin voida elää maailmassa, jossa lihavia ei syrjittäisi ihan niin paljon kuin nyt. Minua hävettää olla lihava, enkä ole sitä omasta tahdostani. Jos painonhallinta oikeasti olisi tahdosta kiinni, niin ei tässä maailmassa olisi lihavia! Olen vuosien jojolaihduttamisella aiheuttanut itselleni sen, että kehoni pyrkii kaikin mahdollisin tavoin takaisin tähän isompaan painoon, vaikka kuinka monta kertaa pudottaisin ne samat 40 kiloa. Laihduttaminen ei ole avain pysyvään muutokseen, koska mikään kuuri ei kestä koko elämää. Muutoksia voi tehdä parempaan suuntaan, mutta ne on tehtävä pikkuhiljaa, jotta keho ei lyö hätätilaa päälle ja hangoittele painonpudotusta vastaan. En halua enää koskaan laihduttaa. Mutta haluaisin voida hyvin ja tuntea oloni hyväksi tässä kehossa, koosta riippumatta. Kohtalotovereita?