Loppu laihduttamiselle

Onko mahdollista pudottaa paljon painoa, vaikka ei laihduttaisi? Toivottavasti.

©Pohjan Akka Kesä 2022

Melkein 30 vuotta laihduttamista

Ensimmäisen kerran muistan ajatelleeni laihduttamista neljännellä luokalla, eli 10 vuotiaana. Ajatus heräsi, kun koulun liikuntatunnilla istuin jalkojeni päällä ja vertasin reisiäni vieressä samanlailla istuvan tytön reisiin. Miten saisin pienemmät reidet? En ollut lapsena lihava, mutta pitkä ja roteva kylläkin, ja omasta mielestäni myös selvästi isompi kuin luokan muut tytöt. Kadehdin luokkatovereiden kapeita jalkoja ja litteitä vatsoja, mutta en ymmärtänyt miksen ollut samanlainen. Ja siitä asti olen lähes poikkeuksetta ollut luokan/tilaisuuden/porukan isoin tyttö.

Halusin olla pienempi silloin ja haluan olla pienempi nyt. Miten voi olla, että en ole tähän ikään mennessä vielä onnistunut saavuttamaan haluamaani?! Yrityksen puutetta se ei ainakaan ole, se on varma. Olen nimittäin kokeillut melkein kaikkea; olen syönyt vähemmän, liikkunut enemmän, ollut herkkulakossa, laskenut pisteitä/kaloreita/hiilareita, pätkäpaastonnut, aloittanut aamuni laimennetulla omenaviinietikalla, urheillut tyhjällä vatsalla, syönyt kuvottavia pussikeittoja ja pirtelöitä…

Ja yhteensä olen pudottanut varmaan helposti yli sata kiloa. En kerralla, mutta vuosikymmenten aikana. Ja ikävä kyllä samat kilot aina uudelleen ja uudelleen. Laihduttamalla ne kilot ei selvästikään lähde pysyvästi, mutta miten sitten?

Onnistumisia seuraa aina epäonni

Useimmat laihdutusyritykseni ovat kaatuneet motivaation puutteeseen tai ensimmäiseen flunssaan jo alkumetreillä, mutta kaksi kertaa koen onnistuneeni painon pudottamisessa oikeasti; ensimmäisen kerran vuonna 2012 ja toisen vuonna 2020. Molemmilla kerroilla keinona oli VHH, eli vähähiilihydraattinen elämäntapa, ja pudotin vuoden aikana suhteellisen helposti kolmisenkymmentä kiloa, mutta kummankin urakan jälkeen olen lihonut pudotetut kilot lopulta takaisin. Ensimmäinen VHH-matkani kesti noin vuoden, mutta toinen melkein kolme.

©Pohjan Akka

Kun vähähiilihydraattiseen ruokavalioon pääsee sisään ja oppii mitä voi syödä ja mitä ei, niin laihduttaminen ei vaadi juurikaan ponnisteluja. Parin ensimmäisen viikon jälkeen makeanhimo väistyy ja verensokeri pysyy tasaisena läpi päivän! Kilot alkavat karista aika nopeastikin ja siitä saa lisää intoa jatkamiseen. Ja kun viimeksi sille tielle lähdin helmikuussa 2020, en kokenut puolen vuoden jälkeen minkäänlaista haastetta syömisten kanssa. Oikeasti. VHH sopi minulle erittäin hyvin ja olin tyytyväinen hyvään oloon ja painon putoamiseen. Kesällä 2022 aloin kuitenkin pikkuhiljaa lipsua ruokavalion kanssa ja kun pikakelataan tähän päivään, niin kaikki pudotetut kilot ovat tulleet takaisin ja vielä muutama extrakilo siihen päälle. Maaliskuussa 2024 julkaisin postauksen, jossa kerroin kilojen aiheuttamasta ahdistuksesta ja lopussa vannoin, että silloin uudelleen aloittamani vhh-matka olisi se viimeinen ja sillä kertaa onnistuisin. No, ei käynyt niin. Ja edelleen ahdistaa.

Ei kiitos laihdutuskuureille

En enää jaksa laihduttaa. En vain jaksa. Koska jos jotain olen tästä melkein kolmenkymmenen vuoden jojolaihduttamisesta oppinut niin sen, että painon pudottaminen on se helppo osuus. Vaikeus on siinä, kun yritetään pitää ne pudotetut kilot poissa. Keholla on halu palata takaisin samaan painoon, eikä sitä vastaan taisteleminen ole helppo juttu.

Joka kerta elämäntapamuutosta tehdessä kuvio on sama, vaikka ruokavalio on vaihdellut: viikonloppuna päätän, että nyt tämä saa riittää ja maanantaina alkaa uusi elämä! Se viikonloppu syödään herkkuja kuin viimeistä päivää, koska maanantaina kaikki herkut jäävät kokonaan pois. Ja sitten heitän maanantaina kaikki “turmiolliset” ruuat roskiin (tai lahjoitan eteenpäin) ja aloitan uuden elämän. Käyn joka viikko vaa’alla seuraamassa edistymistä ja merkitsen painon kalenteriin itselleni muistiin. Ensin lähtee nesteet liikkeelle ja paino laskee. Jihuu! Ja muutaman viikon päästä tulee ensimmäinen jumi, kun paino ei liikahda grammakaan alaspäin, vaan pahimmillaan nousee! Voi helvetin helvetti, miksi mä aina epäonnistun?! Sitten kiristellään ja lopulta se paino taas lähtee laskuun. Ja sitten ennemmin tai myöhemmin jaksaminen/mielenkiinto laihduttamiseen lopahtaa ja alan lipsua. Ja lopulta huomaan ajautuneeni takaisin samoihin tapoihin ja paino on kuin varkain noussut. Ja sitten vituttaa ja lyön hanskat tiskiin.

EI. ENÄÄ. KOSKAAN.

Kehopositiivisuus

Ja silti haluan laihtua. Vaikka laihduttaminen ei ole ikinä vielä pysyvästi onnistunut, en voi lakata toivomasta elämää pienemmässä kehossa. En yksinkertaisesti tunne oloani hyväksi tässä painossa, enkä edes koe olevani todellinen minä tällä hetkellä. En yrityksistä huolimatta pysty rakastamaan itseäni tämän kokoisena.

Ja jep, kuulen kyllä itsekin kuinka sairaalta ja surulliselta tämä kuulostaa! Olisi mahtavaa voida hyväksyä itsensä ja kilonsa, ja siten elää täysipainoista elämää vailla kilojen aiheuttamaa murhetta ja pahaa oloa. Kadehdin kaikkia ihania pluskokoisia ihmisiä, jotka itsevarmasti kantavat itsensä ja heistä myös huokuu rakkaus ja ennen kaikkea tyytyväisyys omaa itseä kohtaan! Mikään ei näytä niin hyvältä, kuin itsevarmuus, tiedän sen kokemuksesta. 90-kiloisena koin olevani upea, vaikka päälläni olisi ollut likaiset työvaatteet ja naama meikitön ja hikinen. Rakastin itseäni täysillä ja minun oli kertakaikkisen hyvä olla kehossani. Painoin edelleen “liikaa”, koska normaalipainoon oli vielä noin 15 kiloa matkaa, mutta ensimmäistä kertaa miesmuistiin en ajatellut enää kiloja saati sitten laihduttamista. Nautin vain elämästä ja itsestäni! Ja sitä tunnetta kaipaan niin paljon, että tekee kipeää.

©Pohjan Akka

Seuraan somessa lukuisia vaikuttajia, jotka liputtavat kehopositiivisuuden puolesta ja saan heidän julkaisuistaan valtavasti voimaa ja uskoa siihen, että ei ole mahdotonta löytää itseään uudestaan. Olen kokenut kehopositiivisuuden kerran, niin varmasti se on vielä mahdollista saavuttaa uudestaankin. En vain tiedä koska.

Mitäs nyt sitten?

Niin. Mitäs nyt sitten? Jos omaa kehoa ei voi hyväksyä sellaisena kuin se on, eikä laihduttaminen ole vaihtoehto…niin mitä jää jäljelle? Loppuelämän kestävä itseinho? Toivottavasti ei!

Haluan pudottaa painoa, mutta en halua aloittaa mitään kuuria tai elämäntapaa tai erityistä ruokavaliota. Mitä enemmän on sääntöjä, sitä enemmän on mahdollisuuksia rikkoa niitä. Ja ei mikään kuuri kestä ikuisesti.

Haluan löytää tasapainon ja tehdä rauhan itseni ja myös ruuan kanssa. Vuosikausia kestänyt kieltolistojen rakentelu täytyy nyt unohtaa ja aloittaa tekemällä pieniä hyviä valintoja joka päivä. Ehkä tänään jaksan pilkkoa kasviksia valmiiksi jääkaappiin, että huomisen minällä olisi helpompaa rakennella täysipainoisia aterioita. Tai ehkä tänään pyrin huolehtimaan siitä, että syön joka aterialla riittävästi proteiinia. Ja niin edelleen.

Vaikeinta on se, että pitäisi oppia antamaan arvoa myös niille pienille teoille. Ne kun eivät välttämättä näy vaa’alla vielä pitkään aikaan, jos koskaan. Ja kärsivällisyyttä tältä akalta ei juuri löydy! Eikä liioin taitoa iloita pienistä onnistumisista.