Jatkuvat kivut

Otan tukea sohvapöydästä, että pääsen sohvalta ylös. Polvet ja lonkat huutavat hoosiannaa, kun ponnistan itseni seisomaan. Kävelemään lähteminen on kankeaa, polvi naksahtaa kuuluvasti. Jalkojen kipu hieman hellittää ja kävely onnistuu jo paremmin. Rappusissa täytyy ottaa tukea kaiteesta, muuten vasen jalka ei jaksa ponnistaa kehoa ylöspäin. Alaspäin tullessa jännittää, että pettääkö jalka yhtäkkiä alta. Miten ihmeessä olen päätynyt tällaiseen tilanteeseen alle nelikymppisenä?!

Polvista se kaikki alkoi

Toukokuu 2023. Tein töitä viherrakentajana ja yhtenä aamuna polvistuin puuta ympäröivän metalliritilän päälle ilman polvisuojia vasemman polven varaan. Älähdin kivusta, mutta hetken kiroilun jälkeen jatkoin normaalisti töitä. Polvi oli kipeä koko päivän, mutta en antanut sen liikaa häiritä. Oma vika, kun olin unohtanut housujen pesun jälkeen sujauttaa polvisuojat paikoilleen. Seuraavana päivänä polvi oli edelleen kipeä ja jouduin klenkkaamaan sen kanssa töissä. Vältin pomon luvalla polvillaan oloa, mutta muuten tein töitä niin hyvin kuin pystyin. Ja tätä jatkui pitkälle kesäkuuhun, koska en halunnut olla töistä pois. Lopulta tilanne oli se, että molemmat polveni olivat todella kipeät, enkä pystynyt menemään kyykkyyn saati sitten polvilleni. Olin monta viikkoa kompensoinut vasenta jalkaa käyttämällä enemmän oikeata, joten nyt sekin oli kipeytynyt ja molemmat polvet reilusti turvoksissa. Vasta kun työkaveri ilmaisi huolensa, niin varasin lääkärin. Polvet magneettikuvattiin heti samana päivänä ja molemmissa oli reilusti nestettä. Mitään rakenteellista vikaa tai vammaa ei löytynyt, mutta molemmissa oli lähes identtiset pienet kulumajäljet rustossa. Vasemmassa polvitaipeessa on lisäksi Bakerin kysta, eli polven nivelpussin takaosan tyrämäinen pullistuma, joka kerää sisäänsä nivelnestettä. Polvissa oleva neste tyhjennettiin ja punktion yhteydessä laitettiin myös kortisonia rauhoittamaan niveliä. Ja ai että! Muutaman päivän päästä pääsin taas polvilleni ja pystyin jatkamaan töitä normaalisti.

**©Pohjan Akka** *Polvistani on tähän mennessä punktoitu nestettä jo kahdesti, eikä se todellakaan ole mikään miellyttävä toimenpide.*

Noin viikkoa myöhemmin kivut ja turvotus kuitenkin palasivat, mutta varsinaista syytä koviin kipuihin ei löytynyt. Ortopedien mukaan polvissani ei ollut mitään sellaista vikaa, joka voisi aiheuttaa kipua. Ja silti kipu teki kävelemisestä ja varsinkin portaissa kulkemisesta yhtä helvettiä. Sain sairauslomaa ja viikon (vai kahden, en muista) kävelykiellon. Yhtään ylimääräistä askelta ei saanut ottaa, vaan polvia piti lepuuttaa ja hoitaa kylmäkääreillä ja tulehduskipugeelillä. Noustessa ja kävelemään lähtiessä toinen tai molemmat polvet menivät usein ikään kuin lukkoon ja naksahtivat sitten kuuluvasti “paikoilleen”. Naksahtaminen teki aivan helvetin kipeää, mutta sen jälkeen kävely onnistui ihan hyvin. Usempi ortopedi ja lääkäri väitti kuitenkin, että ei polvissani ole mitään sellaista, miksi ne muka jäisivät jumiin. Ja silti sen naksahduksen kuuli jokainen samassa huoneessa oleva, myös ne lääkärit. Lopulta tilanne oli se, että en voinut enää palata töihin ollenkaan, vaan työterveyslääkäri jatkoi sairauslomaani määräaikaisen työsuhteeni päättymiseen asti, koska en hyvällä tahdollakaan olisi pystynyt tekemään viherrakentajan erittäin fyysistä työtä.

Lisääntynyt ahdistus

Vielä töissä ollessani olin huomannut ahdistuksen taas nostaneen rumaa päätään ja olin myös siitä johtuen pari viikkoa pois töistä. En kuitenkaan halunnut olla sen takia enempää sairauslomalla, vaan päätin pakottaa itseni töihin ja tsempata syksyyn asti. Olisihan siinä sitten talven työttömyyden (koska kausityö) aikana aikaa saada pääkoppa taas kuntoon! Polvien kunnon heikkeneminen ja siitä johtuva pitkä sairausloma eivät kuitenkaan varsinaisesti helpottaneet pään sisällä käymääni taistelua.

Vielä syksyllä 2023 elättelin toiveita siitä, että saan polvet vielä kuntoon ja pääsen takaisin rakastamani työn pariin, mutta kuukausien kuluessa toive hiipui. Polvet olivat koko ajan kipeät, vaikka koitin niitä kuntouttaa yhdessä personal trainerini kanssa. Kesällä alkanut ahdistus lisääntyi ja johti lopulta keskivaikeaan masennukseen.

Keväällä 2024 oli selvää, että en voisi palata takaisin fyysisen työn pariin, en ainakaan vielä. Työttömyys jatkui ja paha olo syveni. Mitä hittoa sitä sitten tekisi työkseen, jos fysiikka ei kestä jaloillaan oloa?! Olin kuitenkin vasta 2022 valmistunut puutarhuriksi/viherrakentajaksi, joten pitäisikö tässä nyt taas opiskella itselleen uusi ammatti? Ajatuskin tuntui mahdottomalta, enkä edes keksinyt mitään mitä voisin opiskella. Mikään ei kiinnostanut.

Ylös, ulos ja lenkille!

Polvien kunto vaihteli kuukausien mittaan, välillä kivut olivat kokonaan poissa ja sitten ne taas palasivat. Syksyllä 2024 päätin kuitenkin aloittaa lenkkeilyn kerran pari viikossa ja lisäksi kävin uimahallissa vesijumpassa. Jouluun mennessä kiinnitin huomiota lonkkien kipuiluun, mutta en ajatellut sitä sen enempää. Vasta kun oikean reiden ulkosyrjä oli kosketusarka ja kenkien laittaminen sai aikaan kiroilua, päätin mainita asiasta lääkärille vuoden 2025 alussa. Vastaus tuli empimättä: lonkan limapussin tulehdus, eli bursiitti. Tulee rasituksesta ja menee kyllä useimmiten itsellään ohi. Sain venyttelyohjeita, lähetteen fysioterapiaan ja ohjeeksi syödä Buranaa ja lopettaa lenkkeilyn toistaiseksi.

Fysioterapiassa kävin kahdesti, mutta merkittävää hyötyä siitä ei ollut. Lähinnä sain ohjeeksi tehdä kotona sellaisia venytyksiä mitä pystyin tekemään ja kivun rajoissa pitäisi vahvistaa reisien ja pakaroiden lihaksia. Mutta tässä tullaan nyt siihen, että samaan aikaan kärsin edelleen kovasta ahdistuksesta ja masennuksesta, eli toimintakykyni ei ollut kummoinen. En yksinkertaisesti saanut aikaiseksi tehdä kotona mitään venyttelyjä, saati sitten isompia jumppaliikkeitä. Vesijumpassa kävin edelleen viikoittain ja lisäksi olin innostunut myös vesijuoksusta. Molemmat lajit sopivat hyvin kipeille jaloille, mutta lisäksi olisi ollut hyvä myös panostaa lihaskuntoharjoitteluun, mutta siihen en saanut itseäni suostuteltua.

**©Pohjan Akka** *Miksi se aloittaminen on aina niin vaikeaa?*

Tilanne tällä hetkellä

Nyt eletään tammikuun 2026 loppua, mutta kivut ovat seuranani joka päivä. Välillä on hyviä vaiheita, jolloin rappusissa pääsee kulkemaan ilman tukea ja syksyllä kävin kehonhuoltojumpassakin melkein viikoittain vesijuoksun lisäksi. Nyt en pääse kunnolla rappusia ylös ilman tukea, enkä pysty kantamaan samalla painavia kauppakasseja tms. Vasen polvi ja molemmat lonkat ovat tällä hetkellä todella kipeät ja sohvalta ylös nouseminen aiheuttaa irvistyksen. Kyykkyyn en ole päässyt ollenkaan kesän 2023 jälkeen, mutta polvillani pystyn olemaan jos polvet eivät ole kovin kipeät. Tilanteen ollessa paha en pysty ajamaan manuaalivaihteista autoa, koska vasen polvi ei taivu kunnolla kytkimen käyttöä varten. Leposärkyä ei ole, mutta liikkuminen ja varsinkin liikkeelle lähtö aiheuttaa jatkuvaa kipua. Kehonhuoltojumppaan en ole päässyt tämän vuoden puolella vielä ollenkaan, koska en kertakaikkiaan kykene siellä tehtäviin liikkeisiin juuri nyt.

Vesijuoksu on ainoa liikuntalaji, mitä pystyn kivuitta harrastamaan ja käynkin uimahallissa 2-3 kertaa viikossa. Veteen pulahtaessa olo on ihana, kun kivut ovat hetken kokonaan poissa ja kehoni liikkuu moitteetta! Juoksenkin välillä ihan hiki otsalla, kun haastan itseäni juoksemalla niin kovaa kuin sillä hetkellä pystyn. Enpä olisi tätäkään uskonut silloin kymmenen vuotta sitten, kun äitini yritti houkutella minua kokeilemaan vesijuoksua! Sehän on ihan mummojen laji, vähänkö noloa! Ja siellä tämä akka nyt väistelee mummoja altaassa harvase päivä. Jo pelkkä uimahallin pukuhuoneen oven avaaminen saa minut välillä liikuttumaan, koska tiedän kohta pääseväni hetkeksi liikkumaan ilman kipua.

Olen ollut työttömänä marraskuusta 2023 saakka, mutta siitä ajasta virallisesti sairauslomalla reilusti yli vuoden. Ahdistus ja keskivaikeaksi diagnosoitu masennus vaikeuttavat arkeani välillä todella paljon, enkä jaksa tehdä samoja asioita kuin ennen. Kivatkin asiat, kuten ystävien tapaaminen, väsyttävät aivan kamalasti ja stressaavat tilanteet vievät voimat lähes tyystin. Monesti olen väsyttävän päivän jälkeen sammunut kesken illan sohvalle, kun en yksinkertaisesti ole pystynyt pitämään silmiä auki. Levätessäkin aivoni käyvät jatkuvasti ylikierroksilla, enkä välillä saa kunnolla nukuttua ja valvon aamuöisin. Onneksi ihana K hoitaa lähes poikkeuksetta lasten arkiaamut, niin saan paikattua yön valvomisia ja nukkua aamulla pitkään.

Kuntoutuspsykoterapiassa olen käynyt kohta vuoden ja sille haetaan myös jatkoa seuraavaksi vuodeksi. Terapiapäivät väsyttävät todella paljon ja yritän muistaa olla varaamatta niille päiville juuri muuta ohjelmaa. Vesijuoksemassa kyllä käyn joka kerta terapian jälkeen, koska se on hyvä tapa jäsennellä tunnin aikana puhuttuja juttuja ja ottaa aikaa itselle. Ja uimahalli on kätevästi aivan terapeuttini vastaanoton vieressä!

Syyllinen löytyy peilistä

Ymmärrän kyllä sen, että olen itse syypää näihin kipuihin ja varsinkin niiden pitkittymiseen. Kun polvet ensimmäistä kertaa alkoivat oireilla, painoin 40 kiloa vähemmän kuin nyt. En siis todellakaan ole helpottanut nivelieni tilannetta, vaan pahentanut sitä ylimääräisellä kuormalla. Ja koska olen laiminlyönyt lihaskuntoharjoittelua ja venyttelemistä, en ole auttanut itseäni sitäkään vähää. On hirveän ristiriitaista, kun haluaisin tehdä kaikkeni parantuakseni, mutta samaan aikaan en kykene. En jaksa, enkä jostain syystä pysty aloittamaan. Kamalaa tapella itseään vastaan!

**©Pohjan Akka***Onni on tukena oleva aviomies, joka jättää tsemppilappuja vessan peiliin ❤*

Painonhallinnan tueksi olen käyttänyt lääkettä nimeltä Ozempic, joka on alunperin diabeteksen hoitoon tarkoitettu lääke, mutta sitä käytetään yleisesti myös laihdutuslääkkeenä. Maksan lääkkeen kokonaisuudessaan itse, koska minulla ei ole diabetesta tai muita sairauksia, joiden ansiosta saisin lääkkeelle Kela-korvattavuuden.Vaikka Ozempic on ollut minulla käytössä jo keväästä 2025 asti, ei painoni ole laskenut juuri ollenkaan. Lääke on kuitenkin vähentänyt ruokahalua ja lisännyt merkittävästi kylläisyydentunnetta, joten minun on ollut helpompi tehdä parempia valintoja syömisen suhteen. Myös minua aina vaivannut ruokahäly on käytännössä poistunut, mikä on ollut ihanaa, koska vihdoinkin voin ajatella muutakin kuin ruokaa! Mutta koska jaksamiseni on muuten niin huonoa, niin isoja muutoksia ruokavalioon en ole tehnyt, mutta pienillä muutoksilla ja pitkällä aikavälillä toivon painon lähtevän pikkuhiljaa laskuun ja toivottavasti myös pysyvän poissa. Sen olen hyväksynyt, että todennäköisesti Ozempic on minulle loppuelämän lääke.

Toivottomuus seurana

On päiviä, jolloin olo on totaalisen paska. Joka paikkaan sattuu ja mieli on musta. Tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja antaa vain olla, koska mitä järkeä tässä räpiköinnissä on, kun mikään ei tunnu muuttuvan? Aina vaan sattuu ja silti en saa aikaiseksi tehdä vartin kuminauhatreeniä. Miten se voi olla niin hiton vaikeaa?! Mutta se vaan on. Joka päivä päätän, että huomenna on se päivä, kun todella teen muutaman lihaskuntoliikkeen. Ja aina petyn itseeni, kun en saa sitä aikaiseksi. Saatan jopa pitää kuminauhoja jo kädessäni, mutta silti en tee yhtäkään liikettä. Ja huono omatunto kalvaa sisintäni jatkuvasti, myös niinä päivinä kun olen ollut vesijuoksemassa.

Yritän opetella olemaan iloinen pienistä onnistumisista, mutta se on suorittaja-luonteelleni erittäin haastavaa. Kun mikään ei vaan riitä. En koe, että olen onnistunut jos en jaksa joka päivä suoriutua kaikesta täydellisesti. Aika hullua, mutta en voi tälle ajatukselle mitään. Älä huoli, tätä kyllä ruoditaan terapiassa ihan juurta myöten! Kun onhan se totta, että tällä hetkellä toimintakykyni on melko alhainen. Kaikki arjen askareet uuvuttavat, enkä kykene tekemään montaa asiaa yhden päivän aikana. En todellakaan ole siinä kunnossa, että kävisin töissä ja sitten vielä selviytyisin arjen muista asioista. Joinain päivinä istun vain koko päivän sohvan nurkassa ja luen monta sataa sivua kirjaa tai katson kokonaisen tuotantokauden Downton Abbeya. Toisena päivänä lähden heti aamusta uimahalliin, juoksen vedessä tunnin, käyn kolmessa eri kaupassa, haen lapset, teen ruokaa ja pesen pari koneellista pyykkiä. Jaksamiseni aaltoilee, enkä osaa yleensä ennustaa milloin jaksan minkäkin verran. Tarpeen tullen pystyn kyllä pakottamaan itseni toimimaan jaksamiseni yli, mutta se aina kostautuu useamman päivän kuolettavalla väsymyksellä tai syvänä masennuskohtauksena. Onko se sen arvoista? Yleensä ei.

Toiveena normaali arki ja toimintakyky

Toivon, että vielä joskus tämänkin synkän tunnelin päästä pilkistää valoa, eikä se ole vastaantuleva juna vaan parempi huominen. Huominen, jolloin masennuksen viitta ei ole ihan niin painava ja jalat jaksavat kantaa minua kivuitta. Huominen, jolloin osaan olla itselleni armollinen ja iloitsen pienistä onnistumisista. Huominen, jolloin tiedän tulevaisuuden olevan valoisa ja täynnä mahdollisuuksia.

Siihen on pitkä matka ja edessä on paljon työtä, mutta yritän uskoa sen olevan silti vielä mahdollista. Täytän maaliskuussa 38 vuotta, joten ehkä voisi olla realistista asettaa sellainen tavoite, että kahden vuoden päästä nelikymppisenä pystyn palaamaan työelämään tai opiskelemaan ja menemään taas kyykkyyn?

Aika näyttää, mutta luovuttaa en voi. Enkä aio.