Ei pelkkää auringonpaistetta

Huimausta. Kovaa ahdistusta. Kuoleman pelkoa. Paniikkikohtauksia. Meidän arki Espanjan lämmössä ei ole ollut ihan niin ruusuista, kuin ehkä voisi kuvitella, ja se pääsi ehkä vähän yllättämään jopa näin pesunkestävän pessimistin, kuin minä.

©Pohjan Akka Näkymä Mijas Pueblosta

Liikaa uusia asioita

11 viikkoa uutta elämää elettynä täällä Espanjan auringon alla, enkä voi kyllä sanoa nauttineeni siitä läheskään niin paljon, kuin olin etukäteen kuvitellut. Tällä mielenterveystaustalla olisi ehkä pitänyt osata ennakoida, että näin suuret muutokset voivat aiheuttaa takapakkia omassa olossa ja jaksamisessa, mutta tämä akka lähti vain vihellellen kohti uusia tuulia ja vailla huolta huomisesta. Aika uskaliasta, vai mitä?

Jo Suomesta lähtöä tehdessä alkoi oireilu; viimeisenä päivänä kotona kärsin kamalista migreenikohtauksista, ja todellakin monikossa. Yhden vuorokauden aikana sain neljä kohtausta ja kotoa lähteminen meni niiden vuoksi ihan pipariksi. Olin suunnitellut kierteleväni vielä viimeiseksi pitkin taloa ja puutarhaa, nauttien hyvästien jättämisestä rakkaalle kodille. Juu ei mennyt todellakaan niin, vaan päätä halkovan migreenin kourissa koitin vielä siivota viimeiset huoneet ja pakata loput kamat. Ja kaiken hyvän lisäksi talostamme puhkesi lämminvesivaraaja lähtöpäivänä ja lähdimme niin, että putkimies jäi vielä tekemään hommia ja lupasi lukita ovet lähteissään. Siinä oli vähän vaikeuksia innostua alkavasta seikkailusta…

Kun vihdoin saavuimme Espanjan kodille, niin huokaisin kuitenkin helpotuksesta; selvittiin tänne vastoinkäymisistä huolimatta! Asunto oli sellainen, kuin pitikin ja vuokranantaja vaikutti mukavalta. Saavuimme sunnuntaina ja K:lla oli maanantaina ihan normaalisti työpäivä, mutta lapsilla vielä 1,5 viikkoa lomaa ennen koulun alkua. Arki lähti rullaamaan, minä ja lapset lähdimme aamupäivisin haljuilemaan rannalle ja kaupungille, että K sai rauhan tehdä töitä. Ja oli muuten KUUMA. Joka päivä yli 30 astetta, eikä lämpö laskenut elokuun aikana kertaakaan alle 25 asteen edes öisin. Onneksi asunnossa on ilmastointi, ilman sitä oltaisiin kyllä tultu totaalisesti hulluiksi! Hikisistä oltavista huolimatta päivät olivat kivoja ja muutenkin kaikki tuntui sujuvan hyvin. Jopa lasten koulun alkaminen sujui hienosti; ei tullut mitään isompia ongelmia ja molemmat löysivät pian kavereita. Jopa minä löysin itselleni kaverin, vaikka en sellaista erityisesti etsinyt! Kaikki oli siis hyvin. Mutta miksi sitten aloitin postauksen väläyttelemällä kauhuskenaarioita? Koska elokuun lopussa myös oma kouluni alkoi ja samalla ahdistus asettui pysyvästi rintalastan päälle tutulle paikalleen.

Huimaava vauhti

Perjantaina 28.8.2026 oli YAMK-opintojeni orientaatiopäivä. Se jännitti jotenkin ihan hirvittävän paljon, en oikein edes tiedä miksi. Päivän aikana ahdistus alkoi painaa enemmän, koska minulle valkeni kuinka nopeasti pitäisi päästä opiskeluihin käsiksi ja opinnäytetyötäkin olisi hyvä alkaa miettimään ennen joulua. Ööö…mitä?! Kursseille oli jo kiire ilmoittautua, koska suositut kurssit täyttyivät nopeasti ja seuraavaan toteukseen saattoi mennä vuosi. Mutta enhän edes tiennyt mitä kursseja pitäisi ottaa ja kuinka monta! APUA. Päivän jälkeen olo oli jopa vähän kuumeinen, kun ahdistus sai mellastaa vapaana pitkin kroppaa ja koko keho kävi kierroksilla. Väsähdin ja viikonloppu meni alkujärkytyksestä toipuessa.

©Pohjan Akka Väsynyt akka ensimmäisen koulupäivän jälkeen

Seuraavalla viikolla oli ensimmäisen kurssin johdantoluento ja työmäärä alkoi heti tuntua aika kovalta. Toki mikä tahansa määrä opiskelua on paljon, jos ei ole kolmeen vuoteen ollut töissä tai opiskellut, mutta ahdistus kasvoi päivä päivältä ja keskittyminen mihinkään oli hankalaa. Ja myös se yllätti, että melkein jokaisella kurssilla suurin osa tehtävistä tehtäisiin pari- tai ryhmätöinä! Se nosti ahdistusta taas parilla kierroksella, koska on kuumottava ajatus olla vastuussa myös jonkun muun arvosanoista…varsinkin, kun itselle riittää tällä hetkellä läpi pääseminen.

Syyskuun alussa selkäni meni lapaluiden välistä ihan yhtäkkiä lukkoon. En tehnyt mitään äkkiliikettä tai istunut montaa tuntia katkarapuna sohvapöydän päälle kumartuneena, vaan se vain lukkiutui. Hengittäminen oli hankalaa, koska jumi tuntui vahvasti myös rinnassa ja yö oli aika vaikea, koska hyvää nukkumisasentoa ei löytynyt. Aamulla kipu oli kuitenkin hellittänyt ja selkä tuntui melkein normaalilta. Ihme juttu, mutta en sitten miettinyt sitä sen enempää. Sattuuhan näitä.

Pari päivää myöhemmin jouduin lähtemään päivystävälle lääkärille, koska minua alkoi huimata todella paljon, vaikka istuin kotona nojatuolissa. Otsalle kihosi kylmä hiki, olohuone tuntui keinuvan ja päässä oli outo paineentunne. K keskeytti työnsä ja lähti saattamaan, koska en uskaltanut yksin lähteä. Lääkäri (espanjalainen) tutki ja kyseli kaikkea, mutta päätyi lopulta siihen, että “se on kaikki sinun päässäsi”, eli kova stressi ja ahdistus aiheuttavat huimauksen ja muut tuntemukset ja määräsi minulle matkapahoinvointilääkettä ja lähetti kotiin rauhoittumaan. Lähdin kävellen apteekin kautta kotiin, huimaus oli siltä erää helpottanut ja olo oli ihan ok. Huimaus ei kuitenkaan loppunut kokonaan, vaan sitä jatkui päivittäin. Välillä huimasi vähemmän ja välillä niin paljon, että tuntui kuin olisi ympäripäissään toikkaroimassa ruotsinlaivalla keskellä myrskyävää merta. Siinä ei oikein uskaltanut yksin lähteä mihinkään, ei edes hakemaan lapsia koulusta. Pääni myös tuntui jatkuvasti oudon painavalta ja varsinkin oikealla puolella oli selvää paineentunnetta. Päänsärkyä ei ollut, mutta olo oli koko ajan vähän outo. Seuraavalle viikolle varasin sitten suomalaiselle lääkärille ajan, koska pakkohan huimauksen ja outojen tuntemusten taustalla on muutakin, kuin pelkkää ahdistusta?

Liian paksu kuvattavaksi

Sitten vietinkin kaksi seuraavaa yötä sairaalassa. Suomalainen lääkäri halusi lähettää minut jatkotutkimuksiin, että pääni voitaisiin tarpeen tullen myös kuvantaa. Ei muuta kuin Uber alle ja kohti Benalmadenan kansainvälistä sairaalaa, jossa olen ennenkin täällä lomaillessani asioinut. Siellä odotin tunti tolkulla ensin odotusaulassa, sitten tarkkailuhuoneessa. Kukaan ei kertonut minulle mitään, välillä hoitaja kävi kysymässä onko kaikki ok. Ja sitten minut vain kärrättiin yksityiseen sairaalahuoneeseen ja vähän hämmentyneenä kysyin, että olenko siis jäämässä tänne yöksi?! Hoitaja oli melkein yhtä hämmentynyt, koska luuli lääkärin kertoneen sen jo aikoja sitten, että minun tulee jäädä yöksi ja seurantaan. Kun hoitaja poistui, alkoivat kyyneleet valua. Ahdisti aivan kamalasti, mutta myös pelotti. Mitä tässä nyt tapahtuu? Mitään testejä ei oltu otettu, minulle oli ainoastaan asennettu kanyyli käsivarteen ja annettu joku lääkepiikki persuksiin (kuulemma huimaukseen). Lääkärin kanssa en ollut puhunut moneen tuntiin. Enkä puhunut ennen kuin seuraavan päivän iltapäivällä. Silloin sain tietää, että minulle on määrätty otettavaksi pään magneettikuvaus ja laajat verikokeet. Sitä en tiedä, että miksi verikokeita ei vielä oltu otettu, eikä kukaan osannut siihen vastata kun kysyin.

©Pohjan Akka Kanyyli osoittautui lopulta ihan turhaksi, joten kärsin epämukavuudesta (sen osalta) turhaan

Magneettikuvaukseen minua tultiin hakemaan seitsemän aikaan illalla. Kiireesti otin kaikki rannekorut yms. metallit pois matkalla, ainoastaan nenäkorua en saanut pois ilman peiliä. Kuvantamisen aulassa jäin täyttämään kyselylomakkeita, kun hoitajat keskustelivat keskenään ja välillä vilkuilivat minua. Sitten yksi heistä rohkaistui tulemaan kysymään, että paljonko rouva mahtaa painaa? Heidän koneessaan on nimittäin painoraja, ja olisi hyvä tietää paino tarkalleen. Hetken päästä toinen hoitaja toi vaa’an ja niin minut sitten punnittiin siinä keskellä käytävää! Ja niinhän siinä kävi, että rouva todella oli liian painava ja minut kärrättiin pahoitellen takaisin huoneeseeni. Ei kuvausta, ei selityksiä mitä seuravaaksi tehdään. Sinä iltana pyysin hoitajalta rauhoittavan lääkkeen, koska muuten en olisi nukkunut lainkaan.

Seuraavana aamulla minut herätettiin 06:19, koska silloin oli ilmeisesti erittäin hyvä hetki ottaa ne helvetin verikokeet. Lääkäriä sain taas odotella pitkälle iltapäivään vain kuullakseni, että koska kuvausta ei voitu tässä sairaalassa tehdä, niin minut lähetettäisiin kotiin. Verikokeissa ei ollut mitään, kaikki arvot olivat normaaleja. Neurologi sanoi, että huimaus voi olla myös migreeniperäistä, mutta sitä on vaikea todentaa. Mukaan sain määräyksen selvittää itse, että missä lähisairaalassa on tarpeeksi järeä magneettikuvaushärveli ja käydä kuvattavana siellä. Sain myös kontrolliajan minua hoitaneelle neurologille kahden viikon päähän. Sitten vaan kotia kohti!

©Pohjan Akka Espanjalaista sairaalaruokaa

Koko kotimatkan mietin, että millähän helvetillä sitä sitten osaa selvittää ilman espanjankielen taitoa, että missä sairaalassa lihavia voidaan kuvata?! Kiva lähteä soittelemaan sairaaloita läpi, kun soittaminen ahdistaa ihan omalla äidinkielläkin, saati sitten vieraalla…Oli perjantai ja päätin, että ennen maanantaita en tee mitään. Yrittäisin nauttia viikonlopusta, kun sunnuntaina ystäväperheemme oli tulossa Suomesta tänne lomalle ja olin odottanut heitä jo kovasti! Ehkä ahdistuskin helpottaa, kun näkee tuttuja?

Maanantaina soitin ensin vakuutusyhtiöön, koska neurologi oli ohjeistanut varmistamaan sieltä saanko maksusitoumuksen kuvantamista varten. Onneksi soitin, koska he lupasivat myös selvittää missä kuvaus voitaisiin tehdä ja varata minulle ajan. Huh, mikä helpotus! Sopiva sairaala löytyi Torremolinoksesta ja ajan sain saman viikon perjantai-illalle. Kuvaus jännitti aivan tolkuttomasti, mutta onneksi K lähti mukaan henkiseksi tueksi. Sitten vain odoteltiin tuloksia…ja viikko niitä piti sitten lopulta odottaa! Koska Torremolinoksen sairaala ei ollut samaa ketjua kuin Benalmadenan, niin tiedot eivät tietenkään siirtyneet sieltä automaattisesti hoitavalle lääkärilleni, vaan vakuutusyhtiö toimitti tulokset minulle ja minä näytin ne lääkärilleni. Päässäni ei ollut mitään vikaa, tai ei siis mitään sellaista, mitä voisiin kuvantamalla todeta. Ainoa poikkeavuus, mitä kuvissa näkyi oli se, että oikea poskionteloni oli täynnä limaa. Se tieto hämmentää minua edelleen, koska en ole ollut flunssassa moneen kuukauteen! Nenäni ei ole ollut tukossa, eikä mitään oireita ole ollut. Mutta jostain sinne oli silti ilmestynyt ontelon täydeltä tavaraa. Neurologi sanoi, että koska kuvissa ja verikokeissa ei ole mitään poikkeavaa, ei hän voi muuta kuin arvella, että todennäköisesti oireeni todella johtuvat kovasta stressistä ja siitä seuranneesta ahdistuksesta. Hän suositteli käyntiä psykiatrilla, että mielialalääkitykseni voitaisiin päivittää ja lisäksi hän kehotti varaamaan ajan vielä nenä-kurkku-korvalääkärille, joka voisi auttaa poskiontelon kanssa. Ja sitten vaan Adios ja hyvää jatkoa!

©Pohjan Akka Näkymä illalla omalta parvekkeelta

Summa summarum

Kävin vielä tutkituttamassa poskionteloni neurologin suosittelemalla spesialistilla ja sain määräyksen käyttää nenäsumutetta kuukauden ajan. Huimaukseen tämä lääkäri sanoi, että kyseessä voi olla myös harmiton asentohuimaus, johon on olemassa muutamia liikkeitä, joista voi olla apua. Liikkeitä olen tehnyt kerran, mutta sen jälkeen se on jäänyt, koska huimausta ei ole ollut juuri ollenkaan enää.

Ahdistusta sen sijaan on päivittäin, ja se hankaloittaa elämää kyllä merkittävästi. En pysty keskittymään koulutöihin tai mihinkään muuhunkaan, en pysty rentoutumaan tai pitämään hauskaa. Olen jatkuvasti väsynyt ja samaan aikaan käyn ylikierroksilla enkä voi pysyä paikoillani. Opiskelu ahdistaa ehkä kaikista eniten ja olenkin tässä miettinyt, että pitäisikö joulun jälkeen kuitenkin jättää se leikki kesken tai vähintään tauolle. Nyt tuntuu, että oma kapasiteetti ei kaikkien näiden tänä syksynä tapahtuneiden elämänmuutosten keskellä yksinkertaisesti riitä siihen. En haluaisi olla luovuttaja, mutta jos vaihtoehtona on lamaannuttavasta ahdistuksesta kärsiminen koko Espanjassa oleskelun ajan, niin ehkä luovuttaminen tässä kohtaa on parempi ratkaisu?

©Pohjan Akka “Jos koittaisit ajatella positiivisemmin ja et murehtisi turhia?”

Mutta siis mitä ilmeisemmin lopputulema on kuitenkin kaikkien mutkien ja tutkimusten jälkeen se, että kyllä se vain on hyväksyttävä, että kaikki todella on “vain” minun päässäni, eikä mitään fyysistä vikaa ole. Miten hullua onkaan, että voin tuosta noin vain sen kummempia suunnittelematta kehitellä itselleni kaikkia mahdollisisa fyysisiä oireita ja kipuja, mutta sitten en kuitenkaan voi järkeillä niitä pois? Ihminen on aika typerä kokonaisuus.