Kehorauhaa etsimässä

Miten solmia itsensä kanssa kehorauha, kun oma ulkomuoto hävettää?

Kun koko ajan tuntuu pahalta

Joka paikkaa kolottaa. Kaikki vaatteet puristavat ja lempifarkut eivät nouse polvia ylemmäs. Peilikuva ahdistaa, eikä sieltä edes katso takaisin tuttu naama, saati sitten näy tuttu keho. Väsyttää. Olo on tukala ja vaatteita saa koko ajan nykiä vapaaksi vatsamakkaroiden välistä. Hävettää. Vituttaa. Lannistaa.

Koko ajan tuntuu vain niin kamalan pahalta, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ja on tuntunut jo taas noin pari vuotta. Se on pitkä aika vihata itseään, mutta surullistahan on se, että ei kyse ole vain kahdesta edellisestä vuodesta. Minusta on tuntunut pahalta tässä kehossa melkein koko ikäni, ihan lapsuudesta saakka. Aina se on tuntunut vääränlaiselta, paitsi sen lyhyen hetken muutama vuosi taaksepäin, kun painoin vähiten koko aikuisikäni aikana. Silloin elämä hymyili ja niin hymyilin muuten minäkin! Kun selaan valokuvia siltä ajalta, niin kameran rulla on täynnä selfieitä. Nyt tilanne on hyvin toisenlainen, eikä kuvia huvita juuri ottaa.

©Pohjan Akka Heinäkuussa 2022, kun oma keho tuntui vihdoin omalta!

Tässä tätä kirjoittaessani mutustan samaan aikaan pullaa. Enkä edes mitään herkullista itse leivottua pullaa, vaan ihan tavallista kaupan pitkoa. Hiiva maistuu liikaa, kardemumma liian vähän. On vähän kuivaakin, täytyy varoa ettei vedä väärään kurkkuun. Noloa tukehtua tusinapullaan.

Mietin pullanmurut rinnuksilla sitä ihmistä, joka olin kolme-neljä vuotta sitten. Olin nykytilaan verrattuna melko hoikka, mutta muutenkin koko olemus oli erilainen. Koko ajan hymyilytti, tuntui siltä että pystyn mihin vaan! En pelännyt mitään ja tulevaisuus näytti valoisalta. Toisin on nyt.

Häpeän varjosta valoon ja takaisin

Häpeä omasta kehosta ei jätä minua rauhaan. Häpeän lähes kuollakseni sitä, että olen taas kerran epäonnistunut ja kerännyt kaikki vaivalla pudotetut kilot takaisin. Häpeän myös sitä, että otan painon niin usein puheeksi. Häpeän vatsamakkaroitani enemmän kuin koskaan, vaikka olen ennenkin ollut samankokoinen. En vain kertakaikkiaan tunne olevani minä tässä kehossa, niin älyttömältä kuin se kuulostaakin.

Ollessani pienimmilläni kesällä 2022 painoin 92 kiloa ja en kokenut häpeää oikein mistään. Olin löytänyt omannäköisen tyylin ja sisältäni myös rohkeuden olla sellainen kuin oikeasti haluan. En ollut enää se pidättyväinen ja itseään nolosteleva seinäruusu, vaan uskalsin tuoda itseni ja mielipiteeni esiin. Päivät eivät enää kuluneetkaan siihen, että vedin vatsaa sisään ja mietin miltä näytän, vaan elin vain elämääni ja olin totaalisen sinut oman kehoni kanssa, vaikka ylipainoa edelleen olikin ja laihtumisen myötä nahka roikkui sieltä ja täältä. Paino tai kehon fyysinen koko ei kuitenkaan ollut enää esteenä elämälle! Vaatteet löytyivät mistä vain kaupasta, mikään tuoli ei ollut liian pieni, jaksoin juosta ja ylipäätään olla jaloillani koko pitkän työpäivän ja illalla energiaa riitti vielä kotitöihin tai mihin vaan. Jopa trampoliini kesti hyppimiseni (lantionpohjanlihakset/rakko ikävä kyllä ei..)!

Nyt painan taas noin 130 kiloa (aivan järkyttävän noloa myöntää se julkisesti), tarkkaa lukemaa en tiedä, koska en käy vaa’alla kuin harvakseltaan. Tiedän kyllä olevani lihava ilman jatkuvaa punnitsemistakin. Kaihoten muistelen aikoja, kun askel tuntui kevyeltä ja maha ei ollut koko ajan tiellä. Oli muuten bikinirajankin sheivaaminen hitosti helpompaa, kun ei tarvinnut pelkällä käsikopelolla operoida! Oikeastaan kaikki oli helpompaa 90-kiloisena.

Kaikista fyysisistä puolista huolimatta kaipaan kuitenkin ehkä eniten sitä, millainen itsetunto minulla oli neljäkymmentä kiloa kevyempänä. Tuntuu, että paino on kerääntynyt myös harteille, ei vain lanteille ja vatsanseudulle. Harteita painaa kasaan huono itsetunto, pettymys, toivottomuus ja se tuttu häpeä. Millä hitolla tässä saisi itsensä psyykattua kohti sitä sosiaalisen median toitottamaa kehorauhaa?

Vinoutunut ajatusmaailma

Minäkuvani on totaalisen vinoutunut. Siis aivan vinksallaan! Kun eihän kehon koon pitäisi vaikuttaa siihen, että millainen persoona olen, eihän? Ja vaikka järki sanoo, että olen edelleen minä, vaikka peilistä katsoo taas pulleampi akka, niin silti en usko. Näen peilissä epäonnistujan, jota en kestä katsoa silmiin.

©Pohjan Akka‍ ‍Tammikuu 2026, kun peiliin katsominen tuottaa vaikeuksia.

Totuushan on, että harva laihduttaja laihtuu pysyvästi. Ei edes vaikka tekisi kuinka tarkkaan mietityn ja hallitun elämäntapamuutoksen, koska keho on siitä jännä laitos, että se ei tykkää muutoksista. Se pelästyy, kun aletaan vähentämään ruokamääriä tai muuten muutetaan ruokavaliota ja alkaa pitää tiukemmin kiinni saavutetuista eduista, eli painosta. Laihduttaja huomaa yhtäkkiä olevansa koko ajan nälkäinen ja mieliteot kuiskivat lakkaamatta takaraivossa. Treeni ei enää kulje ja koko ajan väsyttää. Paino junnaa paikallaan ja alkaa pikkuhiljaa usein myös salakavalasti nousta. Ja lähes aina laihduttaja ennen pitkää lihoo takaisin siihen painoon, missä oli ennen laihdutusta, tai muutaman kilon sen yli. Se on biologiaa, jota vastaan on helvetillisen haastavaa taistella.

Ja vaikka tiedän tämän kaiken ja paljon enemmänkin, niin silti en voi sille mitään, että koen häpeää painonpudotuksen epäonnistumisesta. Kammoan sitä, kun pitää mennä vaikkapa juhliin ja siellä tapaan sellaisia ihmisiä, jotka ovat nähneet minut viimeksi 30 kiloa sitten. Ahdistuksen määrä on aivan järjetön! Eikä tilannetta auta lainkaan se, että en tällä hetkellä kanna itseäni itsevarmasti ja pää pystyssä, vaan yritän kaikkeni ollakseni mahdollisimman huomaamaton. Verhoan kehoni mustiin kaapuihin ja en ota aktiivisesti osaa keskusteluihin. Ihan kuin pyrkisin koko olemuksellani pyytämään anteeksi sitä, että olen olemassa.

Tavoitteena itseni hyväksyminen

Haluaisin oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, enkä elää pelkkää sitkun -elämää. “Voin tehdä sitä ja tätä sit kun oon taas 90-kiloinen.” “Olen onnellinen sit kun olen pudottanut taas painoa.” Sitkutisitkuti. Eihän kukaan voi elää niin?! Mutta kun (tää on melkein yhtä paha kuin sit kun) on vaan niin hiton vaikeaa hyväksyä se, että juuri nyt olen tämän kokoinen, eikä se yhdessä yössä muuksi muutu. En halua laihduttaa enää, joten sen myötä on ollut pakko yrittää hyväksyä se tosiasia, että paino ei tule laskemaan nopeasti, jos ollenkaan. Mutta sen hyväksyminen ei toistaiseksi ole tuonut sitä kehorauhaa, puhumattakaan oman kehon rakastamisesta. Vuosien itseinho ei taikasauvaa napauttamalla katoa, vaan pienin askelin on koitettava jaksaa mennä eteenpäin ja tavoitella parempaa itsetuntoa ja ehkä se kehorauhakin joskus on mahdollinen.

Niitä pieniä askelia ovat omalla kohdallani olleet mm. mielekäs liikunta ilman kulutettujen kalorien laskemista, lepäämisen opettelu ja pukeutuminen myös niihin värikkäisiin vaatteisiin. Olen pyrkinyt myös opettelemaan armollisuutta itseäni kohtaan, mutta sen kanssa on vielä paljon haasteita. Ruokavaliostani en ole poistanut mitään, vaan olen enemmänkin yrittänyt kääntää ajatuksia siihen suuntaan, että mitä voisin lisätä, jotta ruoka ravitsisi minua enemmän.

Rennompi ja sallivampi ruokasuhde

Olen yrittänyt opetella sallivuutta ruoan suhteen, mikä tuottaa edelleen aika paljon vaikeuksia. Kun on koko elämänsä rajoittanut syömistä jollakin tavalla (ei herkkuja, ei hiilihydraatteja, ei rasvaa, ei sokeria jne), niin on todella vaikeaa antaa itselleen lupa syödä ihan mitä vain ilman tunnontuskia. Edellisen kerran olen kuitenkin pudottanut painoani hyvinkin rajoittuneen ketoruokavalion avulla, joten mm. hiilihydraattien runsas nauttiminen aiheuttaa edelleen pieniä nykäisyjä omassatunnossa.

Yritän myös opetella kuuntelemaan kehoni kylläisyys- ja nälkäviestejä paremmin. Nälkä tuntuu edelleen viholliselta, koska vuosikausien laihduttamisen aikana olen oppinut olemaan välittämättä näläntunteesta ja jopa vähän pelkäämään sitä, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Dieettikulttuurin myrkyttämänä olen kuvitellut, että nälkää kuuluu sietää ja sitä voidaan huijata vaikka juomalla vettä. Ainakaan missään nimessä ei tule syödä ennalta sovittujen/määrättyjen ruoka-aikojen ulkopuolella! Nyt yritän vaientaa nämä takaraivossa huutelevat äänet selittämällä itselleni, että jos minun on nälkä, niin sitten täytyy vain syödä. As simple as that. Ja jos lounaan jälkeen on parin tunnin päästä jo selvästi nälkä, niin silloin lounas on ollut liian kevyt ja seuraavan kerran lisään aterialle enemmän kylläisyyttä tukevaa proteiinia. Nälkää tulee kuunnella, ei sivuuttaa.

Olen opetellut myös lopettamaan syömisen kesken aterian, jos tunnen itseni jo kylläiseksi. Se on kuulkaas todella haastavaa, kun lapsesta asti on kehoitettu syömään aina lautanen tyhjäksi! Olen kuitenkin jo monta kertaa jättänyt muutaman haarukallisen syömättä, vaikka se on tuntunutkin todella väärältä ja vaikealta laittaa ruokaa roskiin. Väkisin tulee mieleen ne Afrikan nälkää näkevät lapset, joista vanhemmat aina lapsuudessa muistuttelivat…

©Pohjan Akka‍ ‍Kristallipullat 15.2.2025; on muuten aika eri makuisia kun kaupasta ostetut tusinatekeleet!

Palaan vielä lopuksi siihen pullaan, mihin en sitten onneksi tukehtunutkaan; elämään täytyy mahtua myös herkuttelua, mutta ehkä viikonloppuna voisin vihdoin leipoa pitkästä aikaa itse pullaa, niin voisi jättää ne kuivat ja pahanmakuiset teolliset tekeleet kauppaan.

P.S. Suosittelen lukemaan Veera Papinojan kirjan Kohti kehorauhaa - irti dieettikulttuurin kahleista. Veeran kirja on täyttä kultaa ja antaa tiedon lisäksi paljon toivoa ❤ Veeran löydät myös Instagramista nimellä @veerabianca